Lapsellakin on oikeus uskoon

Julkaistu Kotikirkossa 27.11.2009. Teknisen virheen vuoksi kirjoitus julkaistiin lehdessä lyhennettynä.Tässä teksti kokonaisuudessaan:

Piispa Martin Lönnebota mukaellen:”Vuoteen vierellä iltarukousta lapselleen lukeva vanhempi on lapsen ensimmäinen pappi ja tuo hetki kaikkineen on jumalanpalvelus.”

Niin kuin kaikessa lapsen kasvussa ja kehityksessä, myös uskonnollisessa kasvatuksessa ovat vanhemmat ja koti korvaamattomia. Lapsen varhaiset ihmissuhteet luovat pohjaa jumalasuhteelle.  Suhteissa, jossa lapsi saa riittävästi hoivaa ja rakkautta, joissa hänet nähdään ja häntä arvostetaan, hän löytää itsensä. Tätä kaikkea on läheisten ihmisten tarkoitus antaa lapselle ja sitä tarjoaa myös turvallinen suhde Jumalaan. Myönteinen jumalasuhde voi kasvaa parhaiten myönteisissä, läheisissä ihmissuhteissa aivan kehdosta alkaen. Hyvä iltahetki ja siihen liittyvä turvallinen iltarukous lapsen vuoteen vierellä on uskonnollista kasvatusta parhaimmillaan.

Uskonnonopetus ei ole kasteopetusta

Yhteiskunnassamme käydään jatkuvaa keskustelua uskonnonopetuksen tarpeellisuudesta ja sisällöstä. Opetussuunnitelma takaa tällä hetkellä jokaiselle oppilaalle hänen oman uskontokuntansa pohjalta nousevan uskonnonopetuksen. Varhaiskasvatussuunnitelmassa yhtenä kokonaisvaltaisen kasvatuksen osa-alueena on uskontokasvatus. Siinä muun muassa tutustutaan lapsen oman uskonnon tai katsomuksen perinteiseen ja tapoihin. Uskontojen maailmassa onkin hyvin tarpeellista oppia tuntemaan se uskonnollinen todellisuus, johon oma kulttuurimme monelta osin perustuu ja joka yhä näkyy yhteiskuntamme elämässä, sen arjessa ja erityisesti juhlissa. Kun omat juuret ovat vahvat, on helpompi suvaita myös heitä, jotka ajattelevat ja uskovat toisin.

Uskonnonopetuksesta on pieni, mutta selkeä askel kasteopetukseen, joka on vakaumukseen kasvattamista. Kuinkahan moni meistä, miltei yhdeksästäkymmenestä prosentista valkeakoskelaisia vanhempia, ajattelee lapsensa kastejuhlassa valitsevansa sillä hetkellä lapselleen uskontoa, hengellistä kotia? Kasteeseen liittyy velvoite opettaa kristityksi kastetulle lapselle uskon äidinkieli. Tämä velvoite annetaan kastehetkellä vanhemmille, kummeille ja seurakunnalle. Oma usko, turvallinen suhde Jumalaan ja Jeesukseen on kastetun lapsen oikeus.

Lapsi taitaa uskon kielen

Uskonnolliseen kasvatukseen liitetään helposti kielteisiä kuvia tuputtamisesta ja luvattomasta vaikuttamisesta. Ajattelemme, että lapsi saa itse valita uskooko vai ei, kunhan hän on tarpeeksi vanha ymmärtämään näitä asioita. Kuitenkin lapsen jättäminen uskonnon ulkopuolelle on myös valinta, joka sitoo lasta. Jokainen lasten kanssa kristillistä kasvatustyötä tekevä myös tietää, että lapsella on ilmiömäinen kyky ymmärtää Jumalan maailman asioita. Lapsi tajuaa ja hyväksyy ihmeen, hän hyväksyy sen, että kaikelle ei ole yhtä ja oikeaa vastausta. Hengellisyydessä lapsi on usein nero järjen kahlitseman aikuisen rinnalla.

Lapsen kasvaessa nuoreksi ja aikuiseksi, elämänkatsomus saattaa joutua uudelleenarvioinnin alle. Silloin myös jumalakuva muuttuu. Jos uskonnollinen kasvatus on ollut riittävän vakaata, turvallista ja avaraa, on muutokselle tilaa. Se, että Jumala osoittautuukin jossain asiassa toisenlaiseksi, kuin mitä lapsena ajattelin, ei merkitse välttämättä sitä, että Jumalaa ei minulle enää ole. Hän on vain toisenlainen.

Aikuinen saa kysyä yhdessä lapsen kanssa

Kasteopetukseen sitoutuminen vaatii aikuista pohtimaan omaa uskoaan ja arvojaan, sillä lapsi on varmasti kiinnostunut siitä, mitä vanhempi näistä asioista ajattelee. Jättämällä omat arvoni ja mielipiteeni esittämättä, annan vain tilaa muiden arvoille ja mielipiteille. Vaikutamme lapsiimme myös sanattomasti. Tärkein vaikuttaminen onkin usein tiedostamatonta. Lapset ovat mestareita tunnistamaan tämän tiedostamattoman. Mitä me siis elämäntavallamme heille viestitämme?

Jeesuksen ajan juutalaisen lapsen tehtävä oli kysyä ja aikuisen tehtävä oli vastata. Yhtenäiskulttuurissa usko oli elämää, eikä vain sen osa-alue, joka otettiin käyttöön tietyissä juhlatilanteissa. Sitä se on parhaimmillaan edelleen. Kun lapsi kysyy Jumalasta, saattaa aikuinen tuntea olonsa epämukavaksi. Mieluiten hän siirtäisi vastauksen jollekin spesialistille, joka on perehtynyt asiaan ja tietää oikean vastauksen. Tärkeämpää on kuitenkin lähteä etsimään vastausta yhdessä lapsen kanssa vaikkapa lasten Raamattu kainalossa, omat pyhäkoulu- tai päiväkerhoajat mielessä. Myös seurakunnan kerhot, leirit, pyhäkoulut ja tietenkin jumalanpalvelukset ovat avoinna jokaiselle. Kun kysymme taivaallisia ja maallisia, jää moni vastaus vaillinaiseksi, mutta ei sen väliä. Ehkä toisella kerralla aavistamme jo enemmän.