Pyhäinpäivän saarna Sääksmäen kirkossa

8.11.2017 15.37

Tässä vaiheessa syksyä luonnossa on alakuloa. On talveen valmistautumisen aika. Vastahan oli kevät. Odotimme innolla hiirenkorvia ja kevään ensimmäisiä kukkia. Oli hienoa nähdä kevään ensimmäinen leskenlehti, sinivuokot. Pikku hiljaa kukkia tuli niin paljon, ettei enää kyennyt kaikkia lajeja painamaan mieleensä. Ihmetteli vain, näinkö äkkiä aika kului? Äkkiä kukat menivät, hetken kukoistus ja katoavaisuuden alakulo.

Mitä ihminen saa, kaikesta tulee olla valmis luopumaan. Kaikki täällä elämässä on sittenkin vain lainaa. On sellaista, mistä joudumme jo elinaikanamme luopumaan. Ja on sellaista, mistä kuolema meidät erottaa. Kaikki on vain lainaa. Tyhjin käsin tulemme tänne ja yhtä tyhjin käsin lähdemme täältä.

Monella tänään kirkkoon tulleella on viime pyhäinpäivän jälkeen ollut suuren surun aika. Ehkä läheisen poismenosta on jo lähes vuosi, ehkä siitä on vain viikkoja. Jollakulla on elämä jo alkanut näyttää valoisammalta suuren surun jälkeen, sinne syvään mustaan pimeyteen on tullut valonsäteitä. Toinen ei vielä oikein edes ymmärrä, kuinka siinä on tyhjä paikka. Hän oli aina siinä - nyt häntä ei enää ole siinä. Oli tottunut ja hänen mukanaan repäistiin puolet itsestäkin pois.

Jokaisen suru on omanlaisensa. Yksi näyttää selviävän surusta helpommin kuin toinen. Mutta vaikka hänelle elämän muutos näyttääkin ulkonaisesti helpolta, ei se sitä kuitenkaan ole. Yksi näyttää tunteitaan kuin toinen, yksi näyttää suruaan avoimemmin kuin toinen. Joku itkee salassa illan kääntyessä yksin, toinen itkee aina, kun jokin vain viittaa hiukankin poisnukkuneeseen.

Suru on aina hyvin henkilökohtainen asia. Siihen ei kaipaa puoskaria rinnallekulkijaksi, siihen tarvitsee myötätuntoa ja kuuntelijaa. Sureva kertoo saman tarinan ties kuinka monelle - sillä surussa pitää puhua - ja siinä tarvitaan kuulijaa. Jokainen läheisensä menettänyt kertoo lukuisia kertoja muille ihmisille poisnukkuneen viimeisistä hetkistä. Lopulta sitä itsekin ihmettelee, kuinka monta kertaa on kertonut asiasta ja hieman häpeää, kun on vaivannut muita. Ei tarvitse aristella - jokainen terve ihminen ymmärtää toisen suuren surun.

Joku lähtee täältä aivan suorilta jaloilta. Hetki muutti kaiken. Minuutti aiemmin oli varma, että hän on aivan terve. Monen olen kuullut sanoneen, että niin he tahtoisivatkin lähteä. Joku taas lähtee vuosien sairastamisen jälkeen. Ehkä on kulunut jo vuosia suuremman avun piirissä, ehkä viime aikoina on vointi mennyt jo hyvin heikoksi. Hän ei ole ehkä edes tunnistanut läheisimpiäänkään. Yksi on lähtenyt kuin nukahtaen, mutta toisen Hänen luona kävijät ovat nähneet ehkä hirvittäviä tuskia ja toivoneet, että armahdettaisiin ja saisi jo nukahtaa pois. Kaikki on kuitenkin Jumalan käsissä, Hänen tiedossaan. Häneltä me jälkeenjäävät saamme myös parhaan lohdutuksen. Hän antaa lohdutuksen läheistemme kautta. Kuulevat korvat ovat Jumalan kuulevat korvat, lohduttavat sanat läheisen suusta ovatkin viime kädessä Jumalan sanoja sureville.

Sanankohdassa on Vuorisaarnan autuaaksijulistus. Olla autuas on paljon enemmän kuin olla onnellinen. Tästä sanakohdasta voisi saarnata tunnin ja sitten olisi hieman hipaissut ensimmäistä autuaaksijulistusta yhdeksästä. Lyhyesti on helpompi sanoa, keitä ei mainita autuaiksi. Tämä raamatunkohta kannattaa lukea kotona ja miettiä, mahtuuko näihin autuaaksi julistettavien joukkoon sellaista, joka tuntee itsensä voimakkaaksi, vahvaksi, rikkaaksi. Mahtuuko sinne sellaista, joka on omasta mielestään vahva?

Joka lähtee täältä elämästä uskossa Jeesukseen, lähtee voittajana. Hän saa sen, mitä Raamatussa kerrotaan taivaasta. Yksi jos toinenkin ajatus on jokaisella surevalla käynyt toisen poismenon jälkeen siinä kysymyksessä, pääseekö toinen taivaaseen. Olemme pohtineet ja miettineet, tulleet mielestämme jonkinlaiseen tulokseenkin, mutta viime kädessä taivaaseen pääsy on yksin Jumalan käsissä. Hän tietää meitä itseämmekin paremmin, mikä on uskomme tila. Jumala tietää sinun uskosi paremmin kuin sinä itse. Ja toisen uskosta me emme saa kuin viittauksia, mutta Jumala tietää toisen ihmisen uskon laadun täysin. Lutherin siteerattu ajatus oli, että taivaassa yllättyy, keitä sinne on päässyt ja keitä sinne ei ole päässyt, mutta kaikkein suurin yllätys, että on itsekin siellä.

Me täällä vielä jatkavat olemme häviäjiä, sillä emme tiedä, mikä on uskomme laatu silloin, kun lähdemme. Emme tiedä, olemmeko vielä uskossa vai olemmeko peräti luopuneet vaikka siitä lapsuudenuskosta, johon äiti johdatti iltahetkinä, kun hän tuli rukoilemaan iltarukouksen.

Kun lähtee uskossa, lähtee voittajana. Silloin on jälleennäkemisen toivo. Esimerkiksi viisikymmentä yhteistä vuotta saanut pari saa tavata toisensa jälleen ilman niitä vaivoja, joita vuodet tuovat mukanaan. Takana ovat vaivat ja vaivojen tuomat jäljet. Takana ovat harmaat haituvat, heikentynyt kuulo ja näkö. Takana ovat sairaudet.  Kaikki entinen on mennyt. Synnin hirvittävä valta on murrettu. Ei kukaan enää siinä vaiheessa muista, mitä elämä oli täällä. On täydellinen turvallisuus. Tämän vanhan, poisriisutun tilalle Jumala luo aivan uutta, täydellistä, sellaista, joka ei voi enää mennä pilalle.

Suurin onni ihmiselle taivaan kodissa  on se, että saa olla kokonaan Jumalan kanssa. Etsivä on löytänyt etsimänsä, eksyneenä itseään pitänyt huomaa olevansa löydetty. Ehkä meille avataan sekin, kuinka lähellä Herramme oli silloinkin, kun luulimme Hänen olevan kaukana. Suurimman surun keskellä emme vain luonnollisestikaan huomaa, kuinka lähellä Herra on silloin, kun olemme murheessa.

Kunpa osaisimme kiittää siitä, että olemme saaneet elää poisnukkuneen kanssa. Kunpa osaisimme tässä elämässä muistaa sen, että kaikesta, mitä saamme, joudumme kerran luopumaan. Kun kaksi nuorta tapaa toisensa ja he rakastuvat, niin ei sillä hetkellä tule ajatelleeksi, että kaikesta saamastamme joudumme luopumaan. Kaikki on lahjaa. Kaikki on Jumalan armoa.

Kaikki on Jumalan armoa. Kun on nuori, niin ei tule ajatelleeksi kaiken väliaikaisuutta. Mutta mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän joutuu tunnustamaan, että jokainen päivä on armoa. Ilta tulee yhden elämään aiemmin kuin toisen. Jossakin vaiheessa tulee se taitekohta, että huomaa, kuinka saa armosta jokaisen uuden päivän. On aina muistettava myös se, että koska kaikella on väliaikaisen leima eli jokainen meistä on väliaikainen, niin emme me kukaan tiedä, mikä vuosi meidän nimemme luetaan vastaavassa tilanteessa.

Jumalan armo ei kuitenkaan jatku vain tämän elämän ajan. Jeesuksen omaa on armollinen Jumala vastassa. Ja sitten ihminen vasta ymmärtää, mitä Jumalan armo on. Aamen.

Matti Neulanen, pastori

 

 

« Uutislistaukseen