Isänpäivän saarna Metsäkansan kirkossa

15.11.2017 15.32

Evankeliumi

Matt. 18: 15-22

Jeesus sanoi opetuslapsille:
    ”Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ’jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin. Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.
    Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”
    Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: ”Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?”
    ”Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa”, vastasi Jeesus.

Vietämme Reformaation 500 –vuotismerkkivuotta. Sen teemana on Armoa!

Päivän teemana on ”Antakaa toisillenne anteeksi”. Lisäksi vietämme tänään isänpäivää.

Jeesuksen puhe anteeksiantamuksen toistamisesta on enemmän kuin paikallaan. Meistä kukaan ei välty elämässä loukatuksi tulemisen tunteelta. Aivan pieni lapsi reagoi, jos äiti ei otakaan häntä syliin ja lohduta, mustasukkaisella reaktiolla.

Leikki-ikäiset vohkivat toistensa leluja ja loukkaantuvat verisesti menetettyään sellaisen.

Avioliitossa on tavallista, että isältä jää kuulematta äidin päivään kohdistuva koettelemus ja seurauksena on loukkaantuminen. Työelämässä joutuu tämän tästä tilanteeseen, jossa yksi töppää ja syy vierii kolmannen henkilön niskoille.

Kristillisiin hyveisiin kuuluu kyky antaa anteeksi. Onko siksi niin vaikeaa myöntää itsessään syntyvää ärsyyntymisen, turhautumisen tai vihan tunnetta? Kun sellaisen havaitsee, yrittää siirtyä pois, ikään kuin paha tunne jättäisi itsestään. Ei jätä.

Vihastuminen ei ole syntiä. Se on elämään kuuluva asia, niin kuin mikä tahansa tunne, mikä meille herää. Sen sijaan vihaan suostuminen ja kaunan kantaminen toista kohtaan on syntiä. Syntiä, josta Jeesus sanoo, että se on annettava anteeksi lukemattomia kertoja, ei vain yhden kerran.

Olen lukenut, että aivotutkijat ovat päätyneet merkilliseen käsitykseen ihmisen muistin rakenteesta. Kaikki se, mitä koemme, tallentuu sisäiseen, ainutkertaiseen kemialliseen reaktioketjuun aivoihimme. Uudet tapahtumat liittyvät sinne siten, että järjestelmäämme tukevat otetaan vastaan ja tallennetaan ja sitä häiritsevät torjutaan syrjään. Näin jokaisella on uniikki maailmankatsomus, josta käsin selitämme kaiken meille tapahtuvan. Suojelemme omaa persoonaa tällä muistikokonaisuudella.

Muistin rakentumisprosessi selittää, miksi ihmiset voivat nähdessään saman tapahtuman, raportoida kovin eri tavoin tapahtumista ja varsinkin niiden merkityksistä. Vaikka tehtäisiin sama havainto, siitä tehdään aina eri tulkinta riippuen henkilöstä. Monet riidat ja loukkaantumisen kokemukset syntyvät omana tulkintanamme asiasta. Tässä mielessä ei ole olemassa ”objektiivista” totuutta kokemistamme tapahtumista.

Pidän ihmeellisenä viisautena sitä, että Jeesus on puhunut anteeksiannon ja armon puolesta kauan sitten. Silloinkin ihmiset loukkaantuivat. Vihaan ja kaunaan kiinni jääminen syö elämäniloa ja pitää meitä kielteisyyden kehässä. Tästä kehästä on ulospääsy ja se on Jumalan armo Kristuksessa.

Mitä tahansa pahaa lähimmäisesi on tehnyt, tai mitä tahansa pahaa olet tehnyt, tai ajatellut, sen ei tarvitse pilata elämääsi. On olemassa tie synnin tekemisestä sen tuntemiseen ja tunnustamiseen ja anteeksiantoon. Siitä saamme kouriintuntuvan kokemuksen tänäänkin ehtoollispöydässä, jossa Kristus jakaa itsensä syntiemme sovittajana ja ottaa kantaakseen meidän taakkamme. Jos me vain suostumme luopumaan oikeudestamme olla aina oikeassa ja annamme lähimmäisellemme anteeksi.

Samaan tähtää kuulemamme apostoli Pietarin kehotus: ”Jakakaa toistenne ilot ja surut, rakastakaa toisianne ja olkaa hyväsydämisiä ja nöyriä. Älkää vastatko pahaan pahalla älkääkä herjaukseen herjauksella, van päinvastoin siunatkaa.” Pahan kohtelun voimme myös yrittää kostaa. Mutta se johtaa lopulta tuhoon. Vain anteeksianto on keino päästä irti pahuuden kahleesta.

Anteeksiantaminen ei tapahdu sanomalla: anteeksi! Joskus kuulee, että annan kyllä anteeksi, mutta ikinä en unohda! Mielestäni tämä lause kertoo siitä, että sanoja väittää antavansa anteeksi, mutta ei todellakaan aio sitä tehdä. Kun meitä on pahoin loukattu, emme pysty yhtäkkiä antamaan anteeksi emmekä leppymään. Se on ymmärrettävää ja tavallista. Mutta voimme päätyä anteeksiannon tielle tajutessamme, että tahtoisimme antaa anteeksi. Voi sanoa toiselle: ”Tahtoisin antaa anteeksi”. Tämän lauseen jälkeen voi myöhemmin seurata päivä, jolloin huomaat anteeksiantamisen prosessin kulkeneen siihen vaiheeseen, että olet jo antanut anteeksi.

Luulenpa, että meillä isillä on tärkeä tehtävä elää elämäämme niin, että tarpeen tullen nöyrrymme pyytämään puolisolta ja lapsilta anteeksi. Kuinka lapsemme oppivat pyytämään ja antamaan anteeksi, elleivät he näe aikuisten tekevän näin? Tässä pätee se, että lapset eivät opi sitä, mitä me heille opetamme, vaan sen, miten me itse elämme.

Minut herätettiin tänä aamuna täytekaakun kanssa. Kaksi nuorinta lasta ja puolisoni tekivät päivästäni ikimuistoisen. Kolme vanhinta lasta ovat kukin tahoillaan, mutta heiltäkin olen saanut tänään onnittelut. On tärkeätä, että isiä muistetaan.

Ei siksi, että he olisivat hyviä ja erehtymättömiä, vaan siksi, että he rakastavat läheisiään ja pyrkivät pitämään heistä huolta.

Isänpäivänä tunnustamme uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan, joka on perinteisesti nähty Isänä, luojana, Poikana, lunastajana ja Pyhänä, Jumalan läsnäolevana Henkenä.

Nousemme tunnustamaan uskomme.

« Uutislistaukseen