Uutislistaukseen

Uudenvuodenaaton saarna Sääksmäen kirkossa

TALVIKUVA_S.jpg

Evankeliumi Luuk. 2: 33–40

Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, lapsen äidille: ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.”
    Siellä oli myös naisprofeetta Hanna, Asserin heimoon kuuluvan Penuelin tytär. Hän oli jo hyvin vanha. Mentyään neitsyenä naimisiin hän oli elänyt miehensä kanssa seitsemän vuotta, mutta nyt hän oli ollut leskenä jo kahdeksankymmenenneljän vuoden ajan. Hän ei poistunut temppelistä minnekään, vaan palveli Jumalaa yötä päivää paastoten ja rukoillen. Juuri sillä hetkellä hän tuli paikalle, ja hän ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta.
    Kun he olivat tehneet kaiken, mitä Herran laki vaati, he palasivat Galileaan kotikaupunkiinsa Nasaretiin. Lapsi kasvoi, vahvistui ja täyttyi viisaudella, ja Jumalan armo seurasi häntä.

Rakkaat ystävät. Vietämme 1. sunnuntaita joulusta, jonka aiheena on ”Pyhä perhe”. Evankeliumi on Luukkaan evankeliumin toisen luvun lopusta. Jeesus oli ympärileikattu säädösten mukaan ja temppelissä käydessään hänet tunnistivat sekä pyhä Simeon että Hanna. Simeon siunasi Jeesus -vauvan ja totesi, että hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta. Marialle hän sanoi, että miekka vielä käy hänen sydämensä läpi ennakoiden tuskaa, minkä Jeesuksen kärsimys ja kuolema tulee hänessä aiheuttamaan. Profeetta Hannasta taas kerrottiin, ettei hän poistunut temppelistä ollenkaan, vaan ylisti Jumalaa päivät pääksytysten. Josef ja Maria olivat kovasti hämmennyksissä sitä, mitä Jeesuksesta sanottiin. Mutta Jeesus -vauva kasvoi, vahvistui, täyttyi viisaudella ja Jumalan armo seurasi häntä.

Uuden Testamentin todistus Jeesuksesta Vanhan liiton lupaamana Messiaana on koko kirjakokoelman punainen lanka. Jeesus on kristinuskon keskus, ydin, joka säteilee armoa ja viisautta. Ja samalla suhtautuminen häneen määrää sen, tuleeko hänestä ihmisen Vapahtaja.

Itsenäisyyspäivän aattona jouduin päällystakkini vangiksi juuri, kun piti pitää itsenäisyyspäivän hartautta seurakunnan Kohtaamispaikalla. Ahdistukseni huomasi diakoniatyöntekijä Elina, joka tänään vastaa esirukouksesta messussamme. Hän tiirikoi takkini vetoketjun auki ja huudahdin spontaanin kiitoksen vapahtajalleni. Vaikka se Elinaa huvittikin, ja muitakin tilanteen nähneitä, koin suuren helpotuksen, enkä vieläkään kadu lausahdustani.

Pohdin nyt ääneen hetken tätä vapahdusta. Sanottakoon ensin, että

Jumalan vastustajaa, Saatanaa luonnehditaan syyttäjäksi; ja Pyhää Henkeä taas Puolustajaksi. Kaikki nämä kolme käsitettä ovat oikeudenkäyttöön liittyviä. Raastuvan syyttäjä pitää huolta siitä, että epäillylle luetaan lain mukaiset syytteet. Syyttäjä vaatii epäillyn rankaisemista ja mahdollisia vahingonkorvauksia. Hänen pitää perustella syyte hyväksyttävällä todistusaineistolla. Puolustajan tehtävä on taas ajaa epäillyn asiaa hankkimalla todisteet syyttömyydestä tai jos syyllisyys on kiistaton, lieventävistä asianhaaroista. Vapahdusta ei lainkäytön termistö tunne, mutta armahduksen kylläkin. Presidentin valtaoikeuksiin kuuluu armahtaa jo rikoksesta tuomittu.

Paha omatunto syyttää meitä silloin, kun olemme tehneet tai toimineet väärin. Omantunnon äänen voi koettaa vaientaa, mutta kestävämpi ratkaisu on etsiä sovitusta. Sovitus merkitsee vääryyden myöntämistä ja ehkä anteeksipyyntöä, rikosasioissa myös hyvittämistä. Anteeksiantamisen edellytys on se, että myöntää syyllisyytensä. Luterilaista uskonkäsitystä on joskus syytetty halvan armon viestiksi. Anteeksi saa jokainen ja rajattomasti. Tämä pitää paikkansa. Mutta armo on olemassa, jotta se puhdistaisi ja uudistaisi elämäämme. Se on olemassa, jotta voisimme ojentua elämään lähimmäistä rakastaen ja armahtaen. Vain armahdettu voi armahtaa toista.

Oppi-isämme Martti Luther ripittäytyi joka päivä. Niin mekin olemme tänään tehneet. Kun jätämme Jumalalle mielessämme olevan taakan, on se mitä laatua tahansa, saamme ottaa vastaan armon, jonka Kristus hankki meille kalliilla verellään ja viattomalla kärsimisellään. Tästä elämänasenteesta Jumalan hyvyyteen luottavana on kysymys. Päivän psalmissa (71) sanotaan:

”Minä julistan uskollista hyvyyttäsi
  ja alati sinun apusi runsautta,
  jonka mittaa ja määrää en tiedä.

Herra, minun Jumalani,
minä kerron sinun voimateoistasi
ja julistan vanhurskauttasi, sinun, ainoan.
  Jumala, sinä olit opastajani jo kun olin nuori,
  ja tähän päivään asti olen saanut kertoa ihmeistäsi.
Kun nyt olen vanha ja harmaapäinen, älä hylkää minua, Jumala.”

Vietän kohta 60-vuotispäivääni. Olen kiitollinen elämästäni. Vartuin monilapsisessa perheessä, jossa kristilliset elämänarvot olivat ihanteena. Itselleni tuli jo murrosiässä selväksi, että haluan käyttää elämäni Jumalan valtakunnan työssä. Vaihtoehtoja oli kaksi: teologian tai musiikin parissa. En ole osannut tehdä valintaa ja niinpä musiikin harrastaminen on kuulunut elämääni, vaikka olenkin ammatikseni tehnyt papin, lähetystyöntekijän ja kouluttajan tehtäviä.

Aloitin Riihimäellä nuorisopappina vuonna 1983. Sieltä lähdimme lähetystyöhön Taiwaniin. Luulin voivani palata työalalle kouluttamaan pappeja ja tein siksi teologisen jatkotutkinnon. Sen jälkeen olen palvellut kirkon yhteisissä tehtävissä ja lukuisissa seurakunnissa ennen valintaani Sääksmäen seurakunnan kirkkoherraksi. Viimeiset kolme vuotta olen toiminut Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulin jäsenenä. Tämä on merkinnyt matkoja eri puolille hiippakuntaa piispantarkastuksiin ja lukuisia kokouksia, joissa tuomiokapituli on tehnyt hiippakunnan asioita koskevia päätöksiä. Olen suuresti helpottunut siitä, että nyt saan hoitaa yhtä virkaa kahden asemesta.

Mielenkiintoinen haaste on ollut myös saada olla mukana Suomen Helluntaikirkon ja oman kirkkomme neuvottelukunnassa jo neljättä vuotta. Olen innostunut edistämään kristittyjen yhteistyötä. Olemme jo vuosia pitäneet yhteisiä rukousaamiaisia Sääksmäen olevien seurakuntien johtajien kesken. Vuosi sitten pidimme radiojumalanpalveluksen tässä kirkossa, jossa paikkakuntamme muiden seurakuntien ihmiset olivat mukana tasavertaisina toimijoina. Yhteyden etsiminen on tuonut siunausta paikkakunnallemme.

Olen kokenut myös kipua ja kriisejä elämässäni. Olen ollut työttömänä, käynyt läpi avioeron 24 avioliittovuoden jälkeen, taloni ja tavarani on kertaalleen palanut. Pienempiä juttuja on sattunut paljon: kerran olin hukkua Taiwanissa taifuunilla uimaan mentyäni, on kirves pudonnut polvelle; kaksi kertaa olen pelastanut poikani hukkumasta. Kerran olin ajaa kolarin, jossa ei vastaan tulevan kuorma-auton ja autoni välille enää olisi sopinut Valkeakosken sanomiakaan.

Tänään mieleni täyttää ilo ja kiitollisuus eletystä elämästä. Oikeastaan, olen elänyt jo monta elämää. Nykyinen perheeni ja kymmenen korvilla olevat keksijä- ja kokeilijapoikani ovat ehtymätön ilon, ihmetyksen ja kiitollisuuden aihe. Tänäänkin iltapäivällä saan pitää sylissäni toista, nyt alle vuoden ikäistä lapsenlasta. Viime viikolla sain kuulla tytärtäni suuressa oopperaproduktiossa.

Kiitoksen aiheita on vaikka kuinka. En kuvittele eläneeni virheetöntä elämää. Tiedän loukanneeni läheisiäni ja tiedän toisinaan aiheuttavani tuskaa työtovereillenikin. Silti on oikein juhlia vanhenemista yhä painokkaammin painautumalla armollisen Jumalan syliin. Kristinuskon ydin, Jeesus –vauva on keskellämme ja säteilee armoa ja totuutta. Tunnistammeko me hänessä oman Vapahtajamme, kuten tekivät Simeon ja Hanna?

 

2018-01-08 12:08:15.0