Pyhäinpäivän saarna Valkeakosken kirkossa

1. Kor. 15: 51–57

Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muut muutumme. Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen. Mutta kun katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen, silloin toteutuu kirjoitusten sana:
      – Kuolema on nielty ja voitto saatu.
      Missä on voittosi, kuolema?
      Missä on pistimesi, kuolema?
    Kuoleman pistin on synti, ja synnin voimana on laki. Mutta kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!

Vietämme pyhäinpäivää. Muistamme edesmenneitä rakkaita. Saamme myös osallistua tänään ehtoolliselle.  Ruokailemme yhdessä merkkinä näkyvästä ykseydestä seurakunnan jäsenten kesken. Ehtoollispöydässä jaamme yhteyden myös perille päässeiden kanssa. Eikä vain itse tuntemiemme ihmisten, vaan kaikkien Jumalan luona olevien pyhien kanssa Pietarista ja Paavalista alkaen.

Katekismuksen mukaan: ”Kristittyjen yhteys ei ole tapojen eikä inhimillisten perinteiden samanmuotoisuutta. Sitä ei luo myöskään yhteinen tunne. Yhteytemme perusta on yhteinen usko, johon Pyhä Henki liittää meidät sanan ja sakramenttien välityksellä.” Apostoli Paavalin mukaan kuolema on voitettu vihollinen. Hän myös kirjoittaa, että ”pasuuna soi ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muut muutumme”.

Pyhäinpäivänä raja näkyvän ja näkymättömän maailman välillä on erityisen ohut. Kun kohta sytytämme kynttilöitä alttarille ja luen tänä vuonna hautaan siunattujen nimiä, heidän elämänsä synnyttämät muistot tulvivat mieliimme.

Seurakunnan kokoontuessa paikalla on aina enemmän kansaa, kuin miltä näillä silmillä katsoen näyttää. Jumalan valtakunta on niiden yhteisö, jotka luottavat Taivaan Isän rakkauteen ja armoon. Näin siitä riippumatta, elävätkö he, vai ovatko he jo kuolleet. Paavalin mukaan ”katovan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen”.

Me ihmiset olemme iankaikkisuusolentoja. Meissä on ruumis, sielu ja henki. Olemisemme ei pääty ruumiilliseen kuolemaan.

Katekismuksen mukaan: ”Kuoleman hetkellä joudumme luopumaan Jumalan meille antamasta ajallisesta elämästä. Pahan tuhovoimat voittavat meidät. Ruumiimme hajoaa, mutta sielu odottaa ylösnousemuksen päivää, jolloin elävät ja kuolleet kootaan Jumalan eteen tuomiolle. Kristukseen uskovalle kuolema on portti tulevaan elämään. Voimme jättäytyä turvallisesti Isämme käsiin, sillä Kristus on jo voittanut kuoleman. Jumalan Poika on nousut kuolleista ennen meitä. Mekin saamme uuden, kuolemattoman ruumiin, jonka esikuva on Jeesuksen ylösnousemusruumis. Näin Jumalan alkuperäinen luomistahto toteutuu meissä.”

Kohtaamme kukin kuolemamme, kun aikamme tulee. Tänään muistamme ja ikävöimme ennen meitä lähteneitä. Etsimme myös lohdutusta suruumme.

Läheisen lähdettyä kaipaamme ja ikävöimme häntä. Tässä messussa saamme pyytää suruumme Taivaallisen Isän lohdutusta ja lämpöä. Hän, Pyhän Henkensä välityksellä, puhuttelee meitä lauluissa, rukouksissa, runoissa, kynttilän liekeissä, ehtoollisessa ja tässä käsin kosketeltavassa yhteydessä, jota koemme ollessamme seurakuntana koolle.

Tähän messuun valmistautuessamme olemme yhdessä rukoilleet teille jokaiselle kirkossa olijalle lohdutusta surunne keskelle. Uskon myös, että Jumalalla on surun tietä kulkevalle mittatilaustyönä suunniteltu henkilökohtainen tapa lohduttaa.

Lohdutus voi olla monenlainen. Kun isäni kuoli vuonna 1976, kotimme puistikkoon ilmestyi satakieli. Se lauloi viikkoja oksalla istuen. Äidilleni satakieli oli suurenmoinen lohdutus. Hän sanoi, että isä on tullut häntä tervehtimään. Äiti kukutti käkeä, suri ja sai siitä lohdutusta.

Olen itse saattanut molemmat veljeni rajan taakse. Torkuin pikkuveljeni Ilkan vuoteen äärellä kuolemaa edeltävää edeltäneen yön. Seuraavan päivän aamuna hänen puolisonsa soitti ja kertoi veljeni kuolemasta. Menimme paikalle kolmen siskoni kanssa. Saattohetkessä katsoimme hänen kasvojaan. Tuntui ihmeelliseltä, kun hän hymyili. Olimme hiljaa, kunnes siskoni Annikki sanoi, että Ilkkahan hymyilee! Ratkesimme kaikki nauramaan. Se oli ihana hetki. Ilkka oli lähtenyt autuas ilme kasvoillaan, hän iloitsi noutajansa tulosta, ja se lohdutti minua.

Lausumme apostolisen uskontunnustuksen lopussa, että uskomme ” Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen
ja iankaikkisen elämän.”

Tällaisen seurakunnan jäseninä Taivaan Isä hoitaa meitä elämässä kehdosta hautaan. On turvallista saattaa läheisensä rajan taakse, koska hän on sielläkin Jumalan armon ja rakkauden varassa. Nousemme tunnustamaan yhteisen uskomme.

Markku Antola, kirkkoherra, TT