Uutislistaukseen

Sunnuntain 19.11. saarna Metsäkansan kirkossa

Jeesus sanoo:
”Pitäkää varanne, olkaa valveilla, sillä te ette tiedä milloin se aika tulee. Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, niin ovenvartijan hän käskee valvoa. Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, koska talon herra tulee: illalla vai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan vai aamun jo valjetessa. Hän tulee äkkiarvaamatta - varokaa siis, ettei hän tapaa teitä nukkumasta. Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!”

Kymmenen ja yksitoistavuotiaat poikamme valvovat toisinaan tunnin tai parikin ennen nukahtamista. Usein se käy niin, että jos heistä toinen nukahtaa, toinen tuntee olonsa yksinäiseksi eikä uni tahdo tulla silmään. Niinpä sitten lasketaan lampaita, käydään juomassa vettä tai vessassa, tai istutaan hetki isin tai äidin sylissä. Kun lapsi nukahtaa, se tuntuu hyvältä. Turva ja rauha täyttävät silloin talon.

  Valvominen Raamatussa esiintyvässä merkityksessä on jotain muuta. Oikeastaan se on kehotus ymmärtää, että jokainen elämän hetki voi olla se viimeinen ennen ikuisuuden kynnystä. Kristitty ihminen on kutsuttu elämään kirjaimellisesti kuin viimeistä päivää.

  Luottamus siihen, että Jumala hallitsee maailmaa ja on antanut minulle tehtävän tässä elämässä, antaa rauhallisuuden myös kuoleman edessä. Elämällä on alku ja sillä on myös päätepisteensä. Elämämme on täysin Jumalan varassa, koska hän on kutsunut meidät olemaan olemassa. Jumalan nimi on Jahve: minä olen se, mikä minä olen. Uskomme mukaan jotakin on olemassa siksi, että Jumala on, ja hän on halunnut muutakin olemaan. Ihmistä voidaan englannin kielellä nimittää ”a human being” -siis inhimillinen olevainen. Olevaiselle annetaan määreeksi vain se, että paitsi että on inhimillinen, on myös olemassa.

  Kävin keskustelua Amerikassa kasvatustieteen professorina toimivan siskoni kanssa. Kuultuani, mitä kaikkea hänellä on tekeillä, kysyin, eikö vähempikin riittäisi. Siihen hän vastasi, että tahdotko sanoa, että minun pitäisi olla enemmän human being kuin human doing: siis enemmän inhimillinen olevainen kuin inhimillinen tekeväinen. Juuri sitä tarkoitin. Olemmeko kristittyinä unohtaneet, että tärkein ominaisuus ei ole tehdä ja saavuttaa jotain, vaan pelkästään vain olla. Olla ihminen, olla Jumalan kuva?

  Pohjolan marraskuun pimeydessä monien meistä energiataso laskee alemmaksi kuin muuten. Kun ei jaksa, vaatimus erilaisesta tekemisestä tuntuu kohtuuttomalta. Meitä kaamosmasennuksesta kärsiviä on suuri joukko koko väestöstä. Toivon, että tämä messu voi olla lataamisen paikka, paikka, jossa saa istua, laulaa, rukoilla ja osallistua ehtoolliselle.

  Valvomisen ei tarvitse olla pinkeää pinnistystä. Se voi olla rauhaa ja lepoa, jonka Kristus lahjoittaa, riippumista Kristuksen armon varassa. Se on avoinna olemista sille työlle, jota Pyhä Henki sinussa ja minussa tekee. Hän hoitaa meitä messussa. Kirjassaan ”Reformaation tarina” piispa Jari Jolkkonen kirjoittaa: ”Luterilaiset korostavat sananjulistuksen ja sakramenttien yhteyttä. Molemmat, sana ja sakramentti, välittävät saman armon, toinen kuultavassa muodossa inhimillisten sanojen välityksellä, toinen näkyvässä muodossa kasteveden ja ehtoollisleivän ja -viinin välityksellä. Sananjulistus puhuttelee sydäntä, näkyvä sakramentti taas koskettaa ruumista. Molemmat voivat puhutella ja koskettaa ihmistä eri elämäntilanteissa eri tavoin. Molemmat auttavat tarttumaan uskon avulla Jumalan lupauksiin ja turvautumaan niihin.”

  Huomaan miettiväni sitä, mikä on ihmisen oma vastuu jumalasuhteensa hoitamisessa ja mikä taas Luojan vastuulla. Olen jäsenenä luterilais-helluntailaisessa neuvottelukunnassa. Meillä on huomenna jälleen kokous Helsingissä, jossa pohdimme kastekäsityksiemme eroja ja yhtäläisyyksiä. Menemättä asiaan kovin syvälle totean, että helluntailaiseen kastekäsitykseen kuuluu olennaisena osana uskon tunnustaminen ennen kasteen vastaanottamista. Näin helluntaikaste seuraa ihmiselle lahjoitettua uskoa, ja vahvistaa pelastuksen lahjojen merkitystä.

  Luterilaisille taas kaste on armonväline, joka välittää pelastuksen lahjan sanan ja sakramenttien ja Pyhän Hengen työn kautta. Helluntaiset eivät hyväksy lapsikastetta, eivätkä luterilaiset sitä, että lapsena kastettu kastetaan uudelleen. Luterilaiset hyväksyvät kyllä aikuisena tehdyn kasteen ja myös upotuskasteen.

  Kirkkojen opit ovat erilaiset ja ero liittyy siihen, millä tavoin Jumalan kutsu ja ihmisen oma vastaus siihen liittyvät. Helluntailaiset painottavat yksilön uskoa, luterilaiset kirkon yhteistä uskoa, johon yksilö liittyy Jumalan työn tuloksena. Luottamus Jumalaan, usko, jolla uskotaan, on lahja, jonka Pyhä Henki meissä herättää. Sitä ei voi itse saada aikaan eikä ole meidän tekomme. Siksi valvominenkaan ei voi olla oman toimintamme varassa. Me valvomme, kun annamme Jumalan tehdä työtä itsessämme hänen Henkensä välityksellä. Me valvomme, kun elämme Kristuksen armon varassa ja luotamme häneen Vapahtajanamme. Me valvomme kun käännämme katseemme itsestämme Kristukseen ja siihen lähimmäiseen, joka on ulottuvillamme. Hän tarvitsee meitä ja me tarvitsemme häntä. Nousemme tunnustamaan uskomme.

Tue Nov 21 11:28:45 EET 2017