Uutislistaukseen

METSÄKANSA LUKKARI.jpg

Saarna, 4. sunnuntai pääsiäisestä, Metsäkansa 100 vuotta

30.5.2018 13.11

Nouskaamme viettämään hiljainen hetki kunnioittaaksemme Metsäkansan vuoden 1918 tapahtumien uhreja:

Kellot soivat minuutin

Evankeliumi

Tämän sunnuntain aiheena on Taivaan kansalaisena maailmassa. Se merkitsee sitä, että uskova on kahden valtakunnan kansalainen, Suomen ja taivaan. Uskova ihminen on kuten täällä maailmassa ovat he, joilla on kahden valtion kansalaisuus. Moni heistä on Suomessa kirjoilla, mutta he pitävät myös toisen valtion kansalaisuutta. Usein siitä on etuja. Kotimaan kansalaisuus tahdotaan pitää vuosikymmentenkin ajan, vaikka siellä ei muuta kuin toisinaan käydä sukuloimassa.

Valtiot joutuvat toisinaan valitettavasti keskinäisiin sotiin. Silloin kahden valtion kansalaisilla on usein vaikeat olot. Viime sodissa kahden valtion kansalaiset olivat tyypillisesti esimerkiksi eristysleireillä. Ei tiedetty, voiko heihin luottaa. Sota ei koskaan ole hallittu tilanne, mutta kahden valtion välisenä se on jotenkin paremmin hallinnassa kuin sisällissodassa. Sisällissodassa ei aina edes tiedä, kummalla puolella tutut, naapurit tai sisarukset ovat.

Sodista julmin on aina sisällissota. Sisällissotaan kuuluu se, että jollakin tavoin taistellaan tuttuja vastaan. Taistellaan omia, joskin demonisoituja omia vastaan. Puhuttiin toisella puolella punaryssistä ja toisella puolella lahtareista. Silloin kyseessä ei ole vain sotiminen vaan myös kostaminen koetuista vääryyksistä tai väärinymmärryksistä. Sisällissota on aina tilaisuus myös tehdä se, mitä on mielessään hautonut. Rajalinjat taistelevien osapuolten kesken ovat epäselvät, epämääräiset. Samasta perheestä mentiin molemmille puolille. Ja kun valtioiden välisessä sodassa, kaikki ovat yhtenä miehenä ja naisena samalla puolella ja pitävät asiaa yhteisenä, sisällissodassa suuri osa – ehkä suorastaan suurin osa – ei osallistu sotatoimiin. Mutta taistelevat ajattelevat usein niin, että joka ei meidän hallitsemallamme alueella aktiivisesti meidän puolellamme, he ovat vihollisia. Heitä pidetään vihollisina, vaikka he olisivat yhtä sivussa toisenkin osapuolen hallitessa aluetta.

Sotahistorian näkökulmasta käsin tarkasteltuna Metsäkansa joutui monen raskaan tosiasian uhriksi. Eilinen seminaari Valkeakoski-opistolla ja radio-ohjelma, jonka eilen kuuntelin Areenasta, ovat arvokkaita kunnianosoituksia. Tampereen piiritys ja valtaus vei valkoisten huomion. Etelän suuntaan rintamalinja vakiintui yli kuukaudeksi. Rintamalinja pysyi paikallaan senkin vuoksi, että valkoiset siirsivät joukkojaan Karjalan rintamalle eli valkoisten taistelukyky heikkeni. Kun rintamalinja vakiintuu pitemmäksi aikaa, silloin huolto hankitaan pitemmän aikaa taloista ja siviilit elävät pitemmän aikaa aivan sotatoimialueen vieressä tai sotatoimialueella. Ei ruokaa tuolloin tuotu matkan päästä jostakin armeijan keskuskeittiöltä sotatoimialueelle nälkäisille sotilaille – sodassa on aina nälkä. Sisällissodissa ei tehdä evakuointejakaan samalla tavoin kuin valtioiden välisissä sodissa. Ei osata lähteäkään mihinkään – suomalaisia kun on molemmilla puolilla. Taistelijat ovat uupuneita ja tottuneita raakuuksiin. Kun on väsynyt, nälkäinen, märkä, kylmissään, tappio häämöttää, ärsytyskynnys on lopulta nollassa. Lähellä rintamalinjaa myös kuri on kovempi kuin rauhallisemmalla alueella. Tällainen purkautuu helposti ulkopuolisiin.

Kun sotatoimialueella tapahtuu vetäytyminen, se tehdään tyypillisesti siten, että tuhotaan vihollisen huoltomahdollisuudet. Poltetun maan taktiikka estää vihollista nukkumasta lämpimässä ja ruokahuollon. Talvisodassa suomalaiset sotilaat polttivat evakkoon lähteneitten koteja vihollisen etenemissuunnassa. Poltetun maan taktiikka tekee vihollisesta tehottomamman. Vammalan kauppalan punakaartilaiset polttivat sieltä poistuessaan maan tasalle.

Metsäkansassa raakuuksiin syyllistyivät ulkopaikkakuntalaiset. Ulkopaikkakuntalaisen on helpompi tappaa. Tappaminen ulkoistetaan. Kun sotataidoiltaan kouluttamaton saa aseen käteensä kriisitilanteessa, aseesta tulee itsetunnon jatke. Hyvää naapuriaan ei sisällissodassakaan halua vahingoittaa. Tappion häämöttäessä ja perääntymisen alkaessa otetaan se, mitä irti saadaan. Järjettömät, mielettömät murhat tehtiin muutamien päivien aikana ennen lähtöä. Järjestäytymättömästä taistelijajoukosta tulee helposti rosvolauma. Järjestäytyneestäkin tulee rosvolauma – muistellaanpa esimerkiksi saksalaisia Neuvostoliitossa ja neuvostoliittolaisia Saksassa viime sodissa.

Kylä poltettiin lähtiessä. Valtaajalle ei tahdottu jättää mitään, mikä edistäisi sen sodankäyntiä. Kaikenlaista sotatoimien kannalta toisarvoistakin rosvottiin. Emme tiedä kaikkia vaikuttimia, sillä punaiset eivät olleet järjestäytynyt kurinalainen armeija. Siinä on ollut lähestyvän tappion tuottamaa pettymystä ja järjetöntä kostamista.  Punaisilla oli myös kuuluisat lentävät osastonsa, joista surullisenkuuluisa oli hyvinkääläisiä. Kun tappio häämöttää, aloitetaan totaalinen mobilisointi, mikä on sodankäynnissä tyypillistä. Paikallisia määrättiin työvelvollisiksi – ja toiset paikalliset tietenkin antoivat ilmi heitä, joita kohtaan tunnettiin kateutta. Punaisten täällä ollut lentävä osasto ei kuunnellut vallankumouksen johtomiehiä – eivät paikallisia eivätkä keskusjohdon, paitsi sellaista sanaa, mikä oli mahdollisimman julma täkäläisille ja ilmeisesti heidän omien ennakko-odotustensa mukainen. Valkoisistakin vain osaa saattoi kutsua järjestäytyneeksi ja kurinalaiseksi sotajoukoksi – kiitos esimerkiksi jääkärikouluttajien. Myös valkoisillakin oli lentävät osastonsa.

Kun sotajoukko vetäytyy, se jättää jälkeensä tuhoa. Talojen polttamiset ja murhatut muistetaan. Mutta helposti unohtuu asian edes hiukan laajempi tarkastelu. Jäljelle jää leskiä ja sotaorpoja. Suuret perheet olivat tuolloin enemmän kuin tavallisia. Yksi perheestä tapettu ruokakunnan pää johti lukuisiin sotaorpoihin.

Murhat ovat sodassakin aina väärin. Vangiksi antautunutta sotilastakaan ei saa murhata, vaikka sivistysvaltiot tekivät viime sodissa sitä hirvittävissä määrin. Vielä törkeämpää on sotatoimiin osallistumattomien murhaaminen. Ja riippuen paikkakunnasta murhaamiseen eivät syyllistyneet ainoastaan punaiset. Mannerheim antoi helmikuussa 1918 niin sanotun ”ammutaan paikalla”-julistuksen. Valkoisen armeijan ylijohto katsoi, että punakaartilaisia pidettäisiin siviileinä, jolloin heillä ei ollut sotavankien oikeuksia. Esimerkiksi Varkaudessa tapahtunut Huruslahden arpajaisiksi kutsuttu tapahtuma oli toisen osapuolen hirvittävä ylilyönti. Punaisia murhattiin arviolta yli 80 henkeä – myös alaikäisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä taistelujen kanssa. – Lempäälässä ja Vesilahdella valkoiset teloittivat pienimpienkin arvioiden mukaan pitkälti yli 200 punaista, sodasta tuli mielivaltaista tappamista puolin ja toisin. Näin sanomalla en kuitenkaan puolustele ketään. Tekee kuka tahansa murhan, se on murha, eikä sitä lievennetä vertaamalla toiseen osapuoleen. Murhan tekijän tulee aina ajatella, kuin olisi ainoastaan  itse tehnyt murhan, ilman että edes ajattelee toista osapuolta. Synti on synti, vaikka sitä mielessään tyynnyttelisi ajattelemalla, että muutkin tekevät samoin tai että kaikki muutkin tekevät niin.                   

Luterilaisen kirkon kannalta ajateltuna tuo oli aikaa, jolloin kirkon jäsenet taistelivat toisiaan vastaan. Siinä oli kirkon epäonnistumista. Kaikki sota, kaikki tappaminen on ihmisen epäonnistumista. Silti niin tapahtuu. Me emme vain tee syntiä, vaan synti toimii meidän kauttamme. Ja kun samaan aikaan olemme taivaan kansalaisia maailmassa, niin se merkitsee, että me olemme vieraalla maalla, mutta kuitenkin kaikkien näiden olosuhteiden uhrina, jossa muutkin ihmiset ovat. Hankalassa, vaikeassa paikassa tulee koti-ikävä mieleen. Kun on vieraalla maalla ja tulee hankaluutta, kotimaa tulee mieleen. Uskovalle tulee taivasikävä vaikeuksissa. Kahden maan kansalaiselle tulee synnyinmaa mieleen – mikäli se synnyinmaa ei ole terrorin alla, kuten monien pakolaisten kotimaat ovat.

Vaikeista asioista tulee voida puhua. Sata vuotta on kulunut noista ajoista ja silti niissä on vielä paljon avointa haavaa arpikudoksen keskellä. Metsäkansan asiat ovat lähellä sikälikin, kun kyseessä oli sisällissota. Kahden valtion jälkeisen sodan jälkeen vastustaja tyypillisesti jää omalle puolelle rajalinjaa, sisällissodassa aiempi vastustaja saattaa olla naapurissa.

Maailmassa on pahuutta, hirvittävää julmuutta. Nykyisin uutisten ansiosta tiedämme siitä hyvin paljon, joskin ennen nykyisen kaltaista uutisointia pahuutta tehtiin avoimemmin, sillä siitä ei tiedotettu samalla tehokkuudella kuin nykyisin. Nykyisin tiedämme hyvin tarkkaan sen, missä esimerkiksi Syyrian kriisissä mennään – se on tämän päivän sisällissotaa ja tuho on sisällissodan mukaista ja vieläpä nykyisillä tehokkailla aseilla. Keväällä 1918 oli käynnissä ensimmäinen maailmansota. Maailmanlaajuisen tiedotuksen huomio oli muualla kuin Suomessa. Suomen tilanne ei juuri maailmalla kiinnostanut.

Taivaan kansalainen maan päällä on sodassa pahaa ja pahuutta vastaan. Kristityn tulee vielä yrittää uskoa hyvään, vaikka joskus ympärille katseltaessa olo on lähinnä epätoivoinen – paha vyöryy päälle, hirmutekoihin syyllistyneet eivät osoita edes katumusta. Tuntee voimattomuutensa. Mitä pieni hyvän voitto merkitsee, kun pahuus jyrää kaiken yli?

Jeesuksen käsky seuraajilleen on ”rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä”. Jeesuksen rakkaus meitä kohtaan on ylivoimaisesti suurinta rakkautta, mitä maan päällä on. Hän tapatti itsensä niidenkin puolesta, jotka ovat välinpitämättömiä Hänestä tai peräti vihaavat häntä. Viha saa ihmiset tarttumaan aseeseen, viha ei ole Jumalasta. Rakkaus saa ihmisen puolustamaan läheisiään ja silloin on pakko tarttua joskus aseisiin. Mutta missään tapauksessa ase ei ole tehty sitä varten, että sillä terrorisoitaisiin muita kanssakulkijoita.

Metsäkansan kylä oli yksi erittäin pahoin vuoden 1918 sodasta kärsineitä paikkakuntia. Muisto – raskas muisto – noista päivistä elää sukupolvesta toiseen. Vaikka rajat ihmisten välillä ovatkin madaltuneet ja ihmiset pystyvät elämään toistensa kanssa huolimatta raskaista menneisyyteen kuuluneista asioista, silti muisto pahuudesta elää. Jos unohdamme historian, se toistaa liian helposti itseään. Aamen.