Loppiainen kertoo idän tietäjistä ja muistuttaa kirkon lähetystehtävästä

Evankeliumi Matt. 2: 1-12

Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. He kysyivät: ”Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme.” Kuullessaan tästä kuningas Herodes pelästyi, ja hänen kanssaan koko Jerusalem. Hän kutsui koolle kansan ylipapit ja lainopettajat ja tiedusteli heiltä, missä messiaan oli määrä syntyä. ”Juudean Betlehemissä”, he vastasivat, ”sillä näin on ilmoitettu profeetan kirjassa:

      - Sinä, Juudan Betlehem,
      et ole suinkaan vähäisin heimosi valtiaista,
      sillä sinusta lähtee hallitsija,
      joka on kaitseva kansaani Israelia.”
   

 Silloin Herodes kutsui salaa tietäjät luokseen ja otti heiltä juurta jaksain selville, milloin tähti oli tullut näkyviin. Sitten hän lähetti heidät Betlehemiin. ”Menkää sinne”, hän sanoi, ”ja ottakaa asiasta tarkka selko. Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle, jotta minäkin voisin tulla kumartamaan häntä.” Kuninkaan sanat kuultuaan tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo. He menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa.
    Unessa Jumala varoitti tietäjiä palaamasta Herodeksen luo, ja niin he menivät toista tietä takaisin omaan maahansa.

Rakkaat ystävät. Vietämme joulun viimeistä juhlaa, loppiaista. Se on ilon ja valon juhla. Kun ajattelemme mennyttä vuotta, tuntuu siltä, ettei iloa ja valoa ole maailmaan tullut lisää, päinvastoin. Olemme globaalin maailman yhteisessä tietoisuudessa joutuneet elämään läpi pakolaiskriisiä, ilmastonmuutoksen tuomia katastrofeja, terroristi-iskuja, kotimaista talousahdinkoa ja viimeisimmäksi eri muslimiryhmien kesken yhä vakavammaksi kiihtyvää vastakkainasettelua. Monet uhkakuvat ovat toteutuneet. Maailma tarvitsee rauhantekijöitä tänäänkin.

Rauha ei vallinnut silloinkaan, kun Rauhan Ruhtinas syntyi tähän maailmaan, kuningas Herodeksen valtakuntaan. Herodes on jäänyt historiaan tekemiensä julmuuksien ansiosta. Hän mm. tapatti kaksi lankoaan, vaimonsa ja kaksi omaa poikaansa. Johannes Kastajan mestauksen kuvauksen muistamme Raamatusta. Kuolemansa kynnyksellä hän pidätytti lukuisia kansalaisia ja käski teloittaa heidät omana kuolinpäivänään. Näin hän halusi taata sen, että hänen kuolinpäivänään maassa olisi sopivan murheellinen tunnelma. Betlehemin lapsenmurha, joka tapahtui siksi, että Rauhan Ruhtinas oli syntynyt, oli Herodekselle pikkujuttu.

Rauha ja sovinto ihmisten ja kansojen kesken sekä ihmisen ja Jumalan välillä on Uuden Testamentin keskeisin viesti. Jeesus tuli maailmaan sovittamaan ihmiset Jumalan kanssa. Tämä sovitus on tarkoitettu kaikille maailman kansoille ja ihmisille, ei vain kristityille. Loppiaisen evankeliumissa myös toisten uskontojen edustajat löysivät tiensä seimen ääreen etsiessään syytä mahtavaan valoilmiöön, Betlehemin tähteen.

Rauhan ruhtinas lupasi jäähyväispuheessaan: ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” Jos rauha nyt juuri puuttuukin, meillä on lupaus ja toivo rauhasta ja kehotus olla antautumatta epätoivoon. Onko toivo siis valinnan ja tahdon asia? Olisiko valinta toivon puolesta ainoa hedelmällinen strategia tässä maailman kammottavassa kaaoksessa, epätoivossa, murhassa ja vihassa? Toivomme on maailman pimeyteen valon tuonut Rauhan Ruhtinas.

Kirkon tehtävä on kantaa sitä valoa maailmassa, jonka Jeesus tänne toi. Kirkon tehtävä on tuoda toivoa ja rauhaa epäsovun keskelle. Rauha ja sovinto ovat mahdollisia Kristuksen tuoman anteeksiantamuksen ja Pyhän Hengen parantavan kosketuksen vuoksi. Kristinusko on rauhan ja rakkauden uskonto.

Toivottomuuden keskellä näkyy toivon merkkejä. Ne ovat olemassa, koska on ihmisiä, jotka uskovat, että käänne parempaan on mahdollista saavuttaa. Jokainen voi tehdä jotain. Presidenttimme nosti esiin uudenvuoden puheessaan marjanpoimijapojan, joka järjesti työtä itselleen ja monelle muulle kekseliäisyydellään. Pariisin ilmastokokous oli suuri menestys, vaikka siihen ei etukäteen uskottukaan. Neuvottelut rauhan aikaansaamiseksi Syyriassa ovat vihdoin alkaneet.

Kirkko tekee rauhan työtä eri puolilla maailmaa. Ruohonjuuritason rauhan ja sovinnon työtä tehdään esimerkiksi Etelä-Afrikan apartheidin jälkeisessä yhteiskunnassa. KwaZulu-Natalissa kirkon työntekijät kohtaavat eri tavoin traumatisoituja ihmisiä ja tarjoavat näille tukeaan. Nämä toipuvat apartheidin aikaisista raiskauksista, syrjinnästä ja väkivallasta. Myös HIV aiheuttaa stigmaa ja syrjintää. Erityisesti vähemmistöt, kuten vammaiset ja maahanmuuttajat ovat alttiina väkivallalle ja syrjinnälle. Erilaisten menetelmien avulla käsitellään mennyttä konfliktia ja vahvistetaan rauhan ja anteeksiannon välineitä.

Minulla on suunnitelma matkustaa puolentoista viikon päästä Taiwaniin. Siellä vietetään Banchiaon seurakunnan 30-vuotisjuhlaa. Työskentelin tuossa seurakunnassa 80- ja 90 -luvuilla. Nykyisin siellä työskentelevät entiset työtoverini, Anne ja Juha Ijäs, jotka ovat seurakuntamme nimikkolähettejä. Seurakunnassa käynnistyi 90- luvun taitteessa kehitysvammaistyö. Kotikäyntityön tuloksena löytyi perheitä, jotka piilottelivat kehitysvammaisia lapsia kotonaan. Kiinalaisessa kulttuurissa kehitysvammaista perheenjäsentä hävetään, ja siksi he usein jäävät huonolle hoidolle vaille koulutusta. Kutsuimme näitä lapsia kehitysvammaisten kerhoon, jossa he saivat peseytyä, syödä yhdessä ja leikkiä ja laulaa kanssamme. Yksi poika oli aina kuin naurava aurinko kerhoon tullessaan, niin paljon hän nautti toisten seurasta ja saamastaan huomiosta.

Loppiaista vietetään lähetyksen juhlapyhänä. Kirkko on olemassa siksi, että sillä on missio, tehtävä. Lähetystyötä ei ole vain työ jossain kaukana vieraassa kulttuurissa, sitäkin se on. Lähetystyötä on rukous lähetystyössä olevien puolesta. Sitä on työn taloudellinen tukeminen. Sitä on myös aito kohtaaminen Jumalan sanan, lupausten ja toivon näkökulmasta ajasta ja paikasta riippumatta. Tulevana vuotena joudumme kansakuntana opettelemaan yhä enemmän yhteiselämää kaukaa tulleiden pakolaisten kanssa. Saamme kohdata heidät Kristuksen rakkaudella, tarjota apua ja kuulevan korvan heidän koville kokemuksilleen. Voimme samalla oppia heiltä. Saamme myös pitää esillä hyvää sanomaa kuoleman voittaneesta Kristuksesta, Rauhan Ruhtinaasta.

Palaan vielä ilon teemaan. Jesajan kirjan mukaan ”Sinä näet tämän kaiken ja loistat ilosta” ja evankeliumissa ”Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo”. Rauhan Ruhtinaan seurassa yhä uudelleen ja uudelleen saamme yllättyä siitä ilosta, jonka Hän antaa. Toivoisin, että kirkossa ja seurakunnassa uskallettaisiin iloita yhtä railakkaasti kuin uskalletaan surra surevien kanssa. Ilo ei ole syntiä; se on Jumalan lahja. Se löytyy Paavalin armolahjaluettelosta. Iloa ei voi päkistää väkisin esiin, se syntyy, jos on syntyäkseen. Löytääksemme ilon saamme tänään tulla Rauhan Ruhtinaan aterialle, jossa meille vakuutetaan, että syntimme ovat anteeksi annetut ja velkamme maksettu. Vain Jumala, Luojamme ja rakkauden lähde, voi synnyttää meissä ilon. Iloisen ihmisen kanssa on mukavampi asioida kuin huoliinsa vaipuneen, eikö vain?

”Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo”.

Markku Antola, kirkkoherra, teologian tohtori, pappisasessori