Uutislistaukseen

Saarna 31.1.21 Kappelikirkossa, aiheena Ansaitsematon armo

1.2.2021 11.09

Evankeliumi Luuk. 17:7–10

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
    ”Jos teillä on palvelija kyntötöissä tai paimenessa, niin ettehän te hänen kotiin palatessaan sano: ’Käy pöytään, saat heti ruokaa.’ Ei, te sanotte: ’Laita minulle syötävää, vyötä vaatteesi ja palvele minua sen aikaa, kun syön ja juon. Sitten saat sinä syödä ja juoda.’ Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.’”

Vietämme septuagesima sunnuntaita. Se tarkoittaa seitsemääkymmentä. Luku tulee päivien määrästä kohti pääsiäistä, johon katseemme joulun juhla-ajan jälkeen kääntyy. Vanhastaan tässä vaiheessa alkoi papiston paasto ja valmistautuminen paastonaikaan ja pääsiäiseen. Seurakuntaa kehotetaan kilvoittelemaan kärsivällisesti luottaen Jumalan armoon. Jumalan armo on jotain sellaista, jota ei itse voi ansaita. Se annetaan lahjana ilmaiseksi: sola fide, sola gratia, solum propter Christum.

Näin muotoili oppi-isämme Luther kristillisen pelastuksen: Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Joskus on kiteytetty armo –sana alkukirjaimilla alkaviin kuvauksiin: Ansioton rakkaus minun osakseni.

Armosta on sanottu myös, että se on Jumalan ansaitsematon suosio, joka ei riipu saajasta mitenkään. Meille luterilaisille armo merkitsee ennen muuta syntien anteeksiantamisen lahjaa ilman omia ansioita; sitähän Lutherilta lainaamani sitaatti kuvaa. Sitä voidaan kutsua juridiseksi armoksi. Mutta armo ilmenee muillakin tavoin: Jumalan rakkaus ja hyvyys näkyy yhteytenä luomakuntaan. Jumala ei jättänyt maailmaa yksikseen. Hän lähetti poikansa sitä pelastamaan. Hän on kiinnostunut olemaan yhteydessä luotujensa kanssa. Tätä voidaan kutsua interaktiiviseksi tai profeetalliseksi armoksi. Armoa on myös se, että voimme avartua olemassaolon pohdinnassa ja elämänkatsomuksessamme yrittämään ymmärtää Luojan suurenmoista luomakuntaa. Tästä voidaan käyttää nimitystä eksistentialistinen armo. Armoa on myös se, että Jeesus voitti ylösnousemuksellaan kuoleman vallan ja olemme siksi osallisia viktoriaanisesta, kuoleman voittamisen armosta. Armoa on kaikki se, minkä olemme Jumalalta lahjaksi saaneet ja sellaiseksi tunnistamme ja tunnustamme.

Vajosin jäihin kaksi viikkoa sitten luisteluretkelläni. Syyllistyin välinpitämättömyyteen ja virhearviointeihin mennessäni yksin ilman vesitiiviisti pakattua kännykkää heikoille jäille, joista oli kyllä varoitettu. Voin syyttää onnettomuudesta vain omia vääriä valintojani, jotka tein päästäkseni kokeilemaan uusia retkiluistimiani. Itsevarmuus ja kokemus kylmässä uinnista sai minut ottamaan tarpeettomia riskejä. Jos olisin saanut anisioni mukaan, olisin hukkunut ilman muuta. Soimaan itseäni huonoista päätöksistäni. Moni muukin on minua moittinut. Naskalit sentään olivat mukana, mikä mahdollisti yrityksen nousta takaisin jäälle. Yli kolmekymmentä vuotta sitten hankitut naskalit ovat monesti olleet mukana, mutta käytin niitä nyt ensimmäistä kertaa eläessäni. Märissä vaatteissa jään päälle kiipeäminen on erittäin hankala toimenpide: jää murtuu sitä mukaan, kun sille yrittää nousta. Olin yli 200 metrin päässä rannasta, joten en olisi mitenkään jaksanut rikkoa jäätä koko matkaa rantaan asti. Kymmenien yritysten jälkeen ymmärsin pyrkiä jäälle sekä naskaleiden avulla käsin, että asettamalla jalkani jään reunalle. Olin kuullut, että jäälle pääsee vain kierähtämällä. Ensimmäinen kierähdys ei tuottanut tulosta, vaan putosin jäältä syvälle takasin veteen. Tiesin, ettei minulla enää ole moneen yritykseen aikaa eikä voimia ennen hypotermian tuloa. Niinpä rikoin vielä jäätä edessä pyrkien rannan suuntaan. Toisella kerralla kierähdin jäälle, joka kesti painoni naristen. Niinpä en uskaltanut nousta ylös, vaan kierin yli 100 metriä. Piti huilata välillä, kun hengästytti ja pyörrytti. Yritin päästä rantoja pitkin takaisin autolle, mutta jää murtui rannassakin. Ajattelin, että jos tuuperrun kaislikkoon tai pellon laitaan, minua ei löydetä ajoissa. Niinpä päätin kävellä väärään suuntaan lähtevää tietä pitkin 3,5 km autolle, jonka sitten ajoin kotiin. Kokemus pelastumisesta on saanut minut kiitolliseksi elämästäni, sen pienistä ja suurista arkisista asioista. Elämä on armoa, Jumalan hyvyyttä, lahjaa, suosiota ja tehtävää.

Jaakobin kirjeessä sanotaan (Jaak. 2:26): usko ilman tekoja on kuollut. Olisi voinut pudotessani veteen ajatella, että on rukoiltava Jumalalta apua, tottahan hän auttaa hädässä. Joku kysyikin, rukoilitko Jumalaa päästäksesi ylös. Taisi olla niin, etten mitenkään erityisen palavasti siinä ryhtynyt rukoilemaan; olinhan hengenvaarassa. Pyrin tekemään pelastautuakseni kaiken mahdollisen, kun avunhuudot eivät tuottaneet tulosta eikä kännykkäni enää toiminut. Tietysti rukoilin hiljaisin huokauksin, että Herra minua auttaisi. Mutta mielessä kävi sekin ajatus, että tästä tuli viimeinen luisteluretkeni ja elinpäiväni. Ymmärrän rukouksen mielentilaksi, jossa vaellan pitkin päivää. Kun tiedän jonkun kärsivän hätää, silloin koen kutsumuksekseni muistaa häntä rukouksin. En usko, että Jumala olisi antanut sellaista ihmettä tapahtua, että rukouksen voimalla olisin noussut pois vedestä. Sen sijaan hän oli antanut minulle terveen ruumiin, jolla oli edellytykset taistella hengestään. Tietysti vuosien kokemus avantouinnista varmaan auttoi sillä tavoin, etten joutunut paniikkiin tai toimintakyvyttömäksi. On armoa, että pääsin vedestä lopulta kuivalle maalle ja pelastuin. Jouduin eksistentiaalisen armon tilaan pohtiessani elämäni tarkoitusta. Ehkä minulla on vielä tehtävää, koska minun sallittiin pelastua vaaratilanteesta.

Jeesus sanoi evankeliumissa, että ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Ja edelleen: kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.’ Kristityn kutsumus rakastaa lähimmäistä kuin itseä on myös Jumalan antamaa armoa. Kristillinen usko kutsuu meitä seuraamaan Jeesuksen jalanjälkiä lähimmäisiä palvellen. Mutta emme palvele sadaksemme siitä kiitosta tai toisten hyväksyntää. Se kuuluu kutsumukseen.

Koko elämää kannattelee Jumalan armo, joka tulee osaksemme ilman pienintäkään ansiotamme. Kuulimme Roomalaiskirjeen viestin siitä, miten savenvalaja tekee erilaisia astioita erilaista käyttöä varten. Astia ei kysy: miksi teit minusta tällaisen; sen tehtävä on täyttää tehtävänsä. Ajattelen niin, että armoa on myös saada olla sellainen Jumalan kuva kuin mitä on ja olla siitä iloinen. Olemme persoonina erilaisia ja saamme olla erilaisia ja meidän tulee hyväksyä se, että olemme erilaisia. Jumalalla on ollut meitä luodessaan suunnitelma siitä, mihin hän meitä tarvitsee. Tämän luomistyön suunnitelman ja Jumalan tarkoituksen varassa lepää elämämme. Elämä on annettu meille Jumalan armosta. Ja sitä luotuisuuttamme, Jumalan kuvaa itsessämme, saamme etsiä koko ihmiselämän ajan, niin kauan kuin elinpäiviä annetaan.

Iloitaan Jumalan armosta, kellutaan Jumalan armossa, rakastetaan toisiamme, koska Jumalan armo kantaa meitä joka askeleella!