Uskotko Jumalan hyvyyteen?

Evankeliumi Johannes 11:21–29, 32–45

Martta sanoi Jeesukselle: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä häneltä pyydät.” Jeesus sanoi: ”Veljesi nousee kuolleista.” Martta vastasi: ”Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa.” Jeesus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?” ”Uskon, Herra”, Martta vastasi, ”minä uskon, että sinä olet Messias, Jumalan Poika, jonka oli määrä tulla maailmaan.”

    Tämän sanottuaan Martta palasi kotiin, kutsui sisartaan Mariaa ja sanoi hänelle kahden kesken: ”Opettaja on täällä ja kutsuu sinua.” Kuullessaan sen Maria heti nousi ja lähti Jeesuksen luo.

    Ehdittyään sinne, missä Jeesus oli, ja nähtyään hänet Maria vaipui hänen jalkoihinsa ja sanoi: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet, ja hän kysyi: ”Missä hänen hautansa on?” ”Herra, tule katsomaan”, he vastasivat. Jeesus itki. Juutalaiset sanoivat: ”Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli.” Mutta jotkut heistä sanoivat: ”Kun hän pystyi avaamaan sokean silmät, eikö hän myös olisi voinut estää Lasaruksen kuoleman?”

    Järkyttyneenä Jeesus tuli haudalle. Se oli luola, jonka suulla oli kivi. ”Ottakaa kivi pois”, käski Jeesus, mutta Martta, vainajan sisar, sanoi hänelle: ”Herra, hän haisee jo. Hän on siellä nyt neljättä päivää.” Jeesus vastasi: ”Enkö sanonut sinulle, että jos uskot, saat nähdä Jumalan kirkkauden?”

    Kivi otettiin pois. Jeesus kohotti katseensa ja sanoi: ”Isä, minä kiitän sinua siitä, että olet kuullut minua. Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina, mutta minä sanon tämän näiden ympärilläni seisovien ihmisten tähden, jotta he uskoisivat sinun lähettäneen minut.” Tämän sanottuaan Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Lasarus, tule ulos!” Silloin kuollut tuli haudasta, jalat ja kädet siteissä ja kasvot hikiliinan peittäminä. Jeesus sanoi: ”Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.”

    Monet niistä juutalaisista, jotka olivat tulleet Marian luo ja nähneet, mitä Jeesus teki, uskoivat häneen.

Hyvät seurakuntalaiset, tänään saarnataan Jeesuksen kysymyksestä ”uskotko tämän?” Elämässä kysytään uskoa monessa käänteessä. Enkä puhu vain uskosta Jumalaan, vaan tarkoitan ylipäätään elämän suuntaamisesta johonkin sellaiseen, joka ei ole haltuun otettavissa eikä varmistettavissa. On vain uskottava ja luotettava, että asiat etenevät toivotulla tavalla. Me uskomme, että huomennakin saamme nousta vuoteelta, me uskomme, että talven jälkeen tulee taas kesä, me uskomme, että sota Ukrainassa joskus päättyy, me uskomme, että hyvinvointialueet ratkaisevat terveydenhuollon haasteet, me uskomme, että taantuvan taloudenkin keskellä yhteiskunta pitää meitä leivässä, me uskomme, että elämässä kaikki asiat aikanaan selviävät. Kaikkiin näihin asioihin sisältyy toivoa, vaikka emme niistä yhtäkään voi varmistaa.

Jeesus tekee Martalle kysymyksen, joka vaatii uskoa vielä vaikeammin uskottavaan. Hänhän sanoo, ettei yksikään, joka uskoo häneen, ikinä kuole. Uskotko tämän? Jeesus kysyy Martalta. Ja Martta vastaa: Uskon, Herra; minä uskon, että sinä olet Jumalan Poika. Jumalan Pojalle kaikki on mahdollista, jopa kaikkein uskomattominkin.

Viikko sitten luettiin kirkossa evankeliumi, jossa olivat sisarukset Martta ja Maria. Siinä kappaleessa Martta hääräsi kotitöissä, mutta Maria istui Jeesuksen jalkojen juuressa. Näistä kahdesta Maria oli esikuvallinen, hän oli valinnut kuuntelemisen ja uskomisen, kun taas Martan velvollisuudentuntoista palvelua Jeesus toppuutteli. Nyt on asetelma toisinpäin. Martta kuuntelee Jeesusta ja uskoo häntä. Mutta kun edellisen sunnuntain evankeliumissa Herraa hartaasti kuunnellut Maria nyt uudelleen rientää Jeesuksen jalkojen juureen, hänen suustaan purkautuukin epätoivoinen valitus: Herra, jos sinä olisit ollut täällä, minun veljeni ei olisi kuollut. Osat ovat vaihtuneet, Martta on kristityn esikuva, koska kuolemankin käytyä hänen perhepiirissään hän uskoo, että Jeesuksella on valta muuttaa kaikki. Maria sen sijaan purkaa katkeruuttaan ja syyttää Jeesusta siitä, ettei tämä tullut nopeammin ja estänyt Lasaruksen kuolemaa.

Ehkä Maria kuitenkin on meille helpompi ja sydämellemme tutumpi hahmo? Ehkä Martan rohkea ja epäilemätön usko tuntuu vieraalta, joltain sellaiselta varmuudelta, johon itse emme yllä, emme varsinkaan surun ja tuskan keskellä? Maria sitä vastoin sanoo sen, mitä itsekin koemme maailman vääryyttä katsoessamme ja omiamme tai lähipiirimme vastoinkäymisiä kohdatessamme: Jumala, jos olet kaikkivaltias ja hyvä, miksi sallit tämän tapahtua? Miksi et sinä estänyt sitä, minkä olisit hyvin voinut, jos kerran olet kaikkivaltias? Etkö tahtonutkaan tehdä hyvää, etkö suojellutkaan meitä kaikelta pahalta? Etkö olekaan kaikkivaltias vai etkö ole hyvä?

Marian tuskainen itku ilmaisee koko ihmiskunnan syvintä ja traagisinta ongelmaa. Ihminen ei kykene estämään kuolemaa, vaan sen kylmä koura tarttuu kerran jokaiseen. Se katkaisee lujimmatkin ihmissuhteet ja riistää rakkaimmatkin rinnalta, riippumatta siitä, miten paljon ja palavia rukouksia olisikaan toisen puolesta anonut. Voiko Jumala olla hyvä ja rakastava, jos hän ei tee sitä, minkä tietää oikeaksi ja minkä hän maailman luojana ja kaiken elämän antajana pystyy tekemään? Eikö ole suorastaan velvollisuus toteuttaa hyvyys sellaisen, jolla on siihen tahto ja kyky, ja joka edellyttää heikommiltakin olennoilta hyvyyden toteuttamista, vaikka nämä eivät siihen aina pysty, saati kaikissa oloissa edes tahdo?

Mutta Jumala ei aina tee sitä, mitä ihminen toivoo. Ei hän estä kaikkia niitä onnettomuuksia, jotka ihmisiä voivat kohdata. Ei hän estä maanjäristyksiä, jotka syntyvät mannerlaattojen liikkeestä, sillä mannerlaatat kelluvat sulan kivimassan päällä, mikä on välttämätöntä maapallon kyvylle pitää elämää yllä. Ei Jumala jäädytä maan sisintä pitääkseen kivisen planeettamme järkkymättömänä – sellainen merkitsisi elämän edellytysten katoamista. Ei hän estä lentokonetta putoamasta taivaalta, jos sen siipi katkeaa, hän ei estä laivaa uppoamasta, jos sen pohja repeää, hän ei estä autoa suistumasta jäiseltä tieltä, jos sen renkaissa ei ole pitoa. Tällainen edellyttäisi, että Jumala edes hetkisen ajaksi sanoisi itse asettamansa luonnonlait irti. Sellaista hän ei voisi tehdä, ei ainakaan jatkuvasti, sillä se aiheuttaisi vielä suurempaa kaaosta ja kärsimystä. Mitä tulisi elämästä, elleivät lentokonetta ilmassa pitävät aerodynamiikan lait olisi voimassa, tai jos vesi olisikin kovaa eikä siihen voisi sukeltaa, tai ei olisi kitkaa, joka pitää renkaat tien pinnalla, naulat laudoissa, virsikirjan kätesi otteessa?

Jumala on luonut maailman ja asettanut siihen luonnonlait, joita ihminen pyrkii selvittämään ja asettamaan toimensa niiden mukaan sekä valjastamaan hyödyllisellä tavalla rakentaakseen yhteisen elämän turvalliseksi ja toimivaksi. Ihmiselle Jumala on uskonut tehtävän lievittää toisten ihmisten kärsimyksiä, kuten vaikkapa äskeisten tuhoisien Turkin ja Marokon maanjäristysten uhrien hyväksi.

Mitä Jumala sitten tekee kohdatessaan epäoikeudenmukaista kärsimystä tai käsittämättömiä onnettomuuksia? Eikö hän lainkaan välitä? Kääntääkö hän selkänsä ja jättääkö ihmisen tuskiinsa? Ei – hän tulee itse mukaan kärsimykseen. Hän ei jättäydy sivuun seuraamaan etäältä, miten ihminen selviytyy. Hän ei jätä ihmistä katkeroitumaan ja puimaan nyrkkiään taivasta kohti – ei, hän astuu itse alas taivaastaan ja ryhtyykin kantamaan maailman kärsimystä. Hän astuu kärsivän rinnalle ja ottaa tämän ristin omille harteilleen kannettavakseen. Hän sitoutuu itse kärsivään ja kuolevaan ihmiskuntaan, ottaa osakseen epäoikeudenmukaisuuden ja antautuu vihollistensa pilkattavaksi, piinattavaksi ja surmattavaksi.

Se näkyy myös tässä evankeliumissa, jossa Jeesus liikuttuu ystäviensä surusta ja itkee yhdessä Marian kanssa. Hän ottaa osaa sisarusten menetykseen. Hän menee Lasaruksen haudalle järkyttyneenä kaikesta tapahtuneesta. Hän oli monta päivää aiemmin saanut tiedon ystävänsä olevan kuolemaisillaan. Miksi hän oli viivytellyt matkalla? Olisiko hänen läsnäolonsa todellakin voinut estää Lasaruksen kuoleman? Vai oliko hän hidastellut tahallaan juuri siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että voisi osoittaa Jumalan voiman herättämällä Lasaruksen kuolleista? Olihan hän itse sanonut saatuaan tiedon Lasaruksen sairastamisesta, että ei tämä tauti ole kuolemaksi vaan Jumalan kunniaksi: se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden. Parin päivän päästä hän kuitenkin itse tiesi kertoa seurueelleen Lasaruksen jo kuolleen ja hän ilmoitti lähtevänsä nyt tämän luokse, sanojensa mukaan herättämään tämän: Lasarus on kuollut. Teidän tähtenne olen iloinen, etten ollut siellä: tämä vahvistaa teidän uskoanne. (Joh. 11:4, 14-15)

On hurjaa ajatella, että Jeesus antoi Lasaruksen kuolla ja hänen ruumiinsa jopa alkaa hajota vain voidakseen osoittaa itse olevansa kuolemankin voittaja. Mitä kaikkea joutuivatkaan hänen rakkaat ystävänsä käymään läpi tämän takia! Miten rakastava ja populaareissa puheissa aina ystävälliseksi mielletty Jeesus voi käsitellä läheisiään näin? Jää vain yksi vastaus: siten hän ilmaisee, miten Jumala toimii. Jumala ei kaikkivaltiaanakaan säästä omiaan vaikeuksilta, sairaudelta, tuskalta eikä kuolemalta. Mutta hyvänä Jumalana hän tulee ja ottaa osakseen heidän onnettomuutensa.

Lasaruksen sairaus, kuolema ja sisarusten murhe sekä Jumalankin syyllistäminen ovat ennakoiva kuva siitä, mitä Jeesus itse joutuu kohtaamaan. Pian hänet kavalletaan, vangitaan ja ruoskitaan sekä kidutetaan kuoliaaksi. Hänen huuliltaan purkautuu syytös Jumalaa kohtaan: Miksi minut hylkäsit? Hänen läheisensä murtuvat tuskasta, kun rakas Mestari näin surmataan. Hänet kääritään liinoihin ja suljetaan hautaan kiven taa kuten Lasarus. Hän joutuu samaan toivottomuuteen kuin hänen ystävänsä. Mutta hänet Jumala kutsuu haudasta elävänä esiin, ja sitäkin ennakoi Lasaruksen kutsuminen ulos kiven takaa.

Itkiessään Lasaruksen kuolemaa Jeesus itkee myös edessään olevaa kärsimystä ja kuolemaa. Kuten ihmiset, hänkin joutuu kulkemaan kohti kuolemaa vain sen uskon varassa, että Jumala hänet pelastaa. Mutta kuten ihmiset, hänkään ei voi väistää hautaa. Vaan toisin kuin muut ihmiset ja toisin kuin Lasarus, hänen kuolemansa koituu muidenkin hyödyksi. Hän sovittaa koko ihmiskunnan kuolevaisuuden. Hän kulkee hautaan voidakseen nousta sieltä katoamattomana kaikkien ihmisten hyväksi. Hän, Jumalan Poika, voittaa kuoleman omalla kuolemallaan. Hänen ylösnousemuksensa avaa kerran meidänkin hautamme.

Tämä totisesti vaatii uskoa. Uskoa nyt hyvyyden voittavan pahuuden ja elämän voittavan kuoleman sitä tietä, että hyvä antautuu pahojen surmattavaksi! Mutta mitä muuta toivoa meillä kuoleman edessä olisi? Mistä muualta saisimme luottamuksen elämän voittoon kuolemasta, hyvän voittoon pahasta, oikeuden voittoon vääryydestä, ellei juuri Jumalasta, kaiken elämän, hyvyyden ja oikeuden lähteestä? Uskotko tämän? Jeesus kysyi Martalta ja kysyy myös meiltä. Martalta ja meiltä vaaditaan viime kädessä uskoa Jumalaan.

Mutta mitä muuta vaaditaan Sääksmäen seurakuntalaisilta Valkeakosken kaupungissa? Mihin täällä tarvitaan uskoa? Täälläkin tarvitaan uskoa tulevaisuuteen niin kaupunkina kuin seurakuntana. Suomessa on matala syntyvyys ja monella paikkakunnalla keski-ikä kohoaa ja hoidon tarpeet kasvavat, samalla kun on tehtävä säästöjä. Tarvitaan myös uskoa keskinäiseen yhteyteen, vaikeiden ja ihmisiä jakavien kysymysten selvittämiseen, hyvään yhteiseen tulevaisuuteen.

Tämän kaiken uskon kyllä minä olevan Sääksmäen seurakunnalla edessä. Siihen uskoon minua vakuuttaa se rakkaus, jolla täällä halutaan etsiä oman yhteisön parasta. Siitä olen saanut viime päivinä monia hyviä kokemuksia. Täällä halutaan pysyä Kristuksen omina ja luottaa hänessä Jumalan hyvyyteen. Onhan hän jo tähän mennessä antanut lukemattomia lahjoja.

Niistä kiittämisen merkiksi nousemme nyt ylös ja yhdymme uskontunnustukseen.