Saarna laskiaissunnuntaina 27.2.22

Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: ”Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.” Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti.
    Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän huusi: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: ”Daavidin Poika, armahda minua!” Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Mies vastasi: ”Herra, anna minulle näköni.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut.” Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa.

Tämän päivän teksteissä huudetaan - Jesaja: ”Huuda kurkun täydeltä, älä arkaile!” - Ja sokea mies: ”Jeesus Daavidin poika, armahda minua!” Kun viesti ei tavoita, voi kokeilla huutaa. Monesti huutaja on hädässä ja huuto oikeaan aikaan saattaa pelastaa. Näinä päivinä huudetaan myös toreilla ja turuilla Suomessa ja ulkomailla. Jopa Venäjällä on 40 kaupungissa järjestetty mielenosoituksia sotaa vastaan Ukrainassa. Olemme nähneet ennennäkemättömän hyökkäyksen itsenäiseen eurooppalaiseen maahan. Ja se hyökkäys on tuomittu laajasti. Nyt on aika huutaa ja rukoilla sodan jalkoihin joutuneiden puolesta. Nyt on aika rukoilla laillisen maailman järjestyksen puolesta. Nyt on aika sanoa ei sorrolle ja vihan kylvämiselle, puolin ja toisin.

Olemme astumassa paastonaikaan. Se on aikaa, jossa tutkimme elämäämme ja karsimme siitä pois turhia asioita. Paasto kirjaimellisesti on olla ilman ruokaa. Mutta sitä voi soveltaa ja toteuttaa monin tavoin. Voi luopua jostain, jota pitää itsestään selvyytenä. Ja näin tehdessään tulee huomanneeksi, mitä kaikkea hyvää elämässä onkaan olemassa. Meillä kotona pojat luopuvat karkin syömisestä. Toivon, että otat itsellesi aikaa miettiä, mistä tämän vuoden paaston aikana tahdot luopua. Idea ei ole se, että muille mainostaa paastoaan ja siten istuttaa sädekehää päänsä päälle. 

Kuulimme äsken, kuinka Jesaja suomi ankarasti kuulijoitaan vääränlaisesta paastosta. Paastoaja riiputti päätään ja teki itsestään surkean näköisen, jotta Jumala huomaisi hänen kärsimyksensä. Jesajan mukaan Jumala odottaa ihan toisenlaista paastoa. Nimittäin, että ”vapautat syyttömät, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, murrat leipää nälkäisille ja avaat kotisi kodittomalle; vaatetat alastoman, kun hänet näet”. Tämän päivän maailmantilanteen valossa voisi sanoa, että annat tukesi Ukrainan kansalle. Ja niinhän valtiojohtomme on tehnytkin. Jesajan mukaan, kun tekee lähimmäisenrakkauden tekoja, silloin ”sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen”. Lähimmäisenrakkauden teoista on siis seurauksena siunausta, eheytymistä ja paranemista.

Kaukana eivät ole ne ajat, jolloin kansakuntana olemme joutuneet olemaan itänaapurin sotilaallisen aggression kohteena. Silloin, jos koskaan, rukoiltiin pelastusta. Ja ihmeellinen pelastus myös saatiin. Kansamme säilyi itsenäisenä.

Evankeliumissa Jeesus puhuu tulevasta kärsimyksestään. Siitä kerrottaessa sanottiin, etteivät opetuslapset ymmärtäneet siitä mitään. He eivät voineet käsittää, että heidän opettajansa tiesi menevänsä surman suuhun viimeisellä matkallaan Jerusalemiin. Vasta myöhemmin he ymmärsivät. Veljemme Jeesus, on myös opettaja tiellämme suostumaan siihen kohtaloon, joka meillä elämässämme on edessämme. Kriisin kohdatessa, on se millainen tahansa, tarvitsemme läheisten tukea kestääksemme sen. Kärsimykseen suostuminen on pohjimmiltaan rakkautta ja välittämistä. Apostoli Paavali sanoi, että seurakunta on Kristuksen ruumis. Kun yksi jäsen kärsii, kaikki kärsivät sen kanssa. Tämä pätee perheissä, tämä pätee seurakuntayhteisöissä ja tämä pätee myös kansojen perheissä. Kristillinen kirkko on läpi historiansa saanut tukea ja lohdusta siitä, että yhden jäsenen kärsiessä muut ovat tukeneet, rukoilleet ja auttaneet ahdinkoon joutunutta.

Evankeliumissa sokea huutaa Jeesusta apuun. Huutaa uudelleen, vaikka ohikulkijat yrittävät hillitä häntä. Kun hätä on suuri, saa huutaa ja pitää huutaa. Sokea mies oli varmaankin selvillä Jeesuksen maineesta parantajana eikä halunnut jättää tilaisuutta käyttämättä Jeesuksen mennessä ohi. Hän ei epäillyt, etteikö Jeesus voisi auttaa.

Kärsimyksen kohdatessa, omalla tai lähimmäisen kohdalla, saamme huutaa Jeesusta apuun. Jeesus kysyi sokealta: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Mies vastasi: ”Herra, anna minulle näköni.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut.” Kun huudamme Jeesukselta apua, hän kysyy meiltäkin: mitä haluat minun tekevän sinulle. Siihen kysymykseen saamme vastata sen mukaan, mitä sydämessämme toivomme ja haluamme. Minun huutoni tänään on se, että rauha palaa jälleen Ukrainaan.

Hiljennymme rukoukseen Fransicus Assilaisen kanssa:

Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa,
toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.

Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,
sillä antaessaan saa,                  
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.

Saarna Metsäkansan kirkossa 27.2.22, kirkkoherra Markku Antola